tiistai, 17. joulukuu 2013

Sä et ole hullu

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt aikaa jo parisen kuukautta. En olisi uskonut aloittaessani kirjoittamaan ensimmäistä postausta tätä yhteydeottojen määrää. Olen saanut uskomattoman paljon sähköpostia monilta samanasian kokeneilta ihmisiltä, sekä muilta tuntemattomilta paljon tukea ja tsemppiä. Kiitos! <3 Monet ystäväni/läheiseni ovat saaneet asiasta tietää tämän blogin myötä. Heistä on ollut uskomaton tuki. Kuten sanottu, itsetuntoni on alkanut nousta niin pohjalukemista, että yksi pieni kehu tai kohteliaisuus saa hymyn päiväkausiksi huulille.

En tiedä, olenko vieläkään tottunut elämään ilman sitä ainaista niskaan huohotusta ja sitä tietynlaista pelkoa. On niin vapauttavaa kun voin nähdä ystäviä ja tehdä omia juttuja kysymättä keltään lupaa. Niin itsestään selvä asia monelle. Tiedän joidenkin ajattelevan, että "miksi tottelit?" "miksi et lähtenyt aiemmin?!" No, voin kertoa. En minä vapaaehtoisesti keneltäkään lupaa kysynyt töihin menoon tai ystävien näkemiseen. En minä tarkotuksella tuossa tilanteessa ollut. Sitä on varmaan vaikea ajatella, jos sitä ei ole kokenut. Jatkuvan painostuksen ja uhkailun alla, oli itselleen parempi totella, kuin niskuroida vastaan. Se, kun henki on ollut liipasimen ja veitsenterän varassa pelottaa. Kerran tein niinkuin Pekka ei halunnut. Sen jälkeen seisoin seinää vasten veitsi kurkulla ja otin nyrkin iskuja kasvoihin. Siksi, siksi minä tottelin mielummin.

Se miksi en lähtenyt aiemmin. Se on hyvä kysymys. Oikeastaan siihen pätee myös samat vastaukset, kuin aiempaan kysymykseen. Jos sanoin lähteväni, sain roppakaupalla uhkauksia. Toisekseen alkuvaiheessa Pekka sai aina uskomaan, että asiat muuttuu. Jokainen kerta oli se viimeinen. Hänellä oli vain niin vaikeaa, ja jostakin kumman syystä se purkautu minuun. Näitä selityksiä kuulin. Lopulta en enää jaksanut uskoa minkään muuttuvan. Ne tunteet, joita mulla joskus oli ollut, oli kadonnut niiden iskujen ja sanojen mukana joita sain osakseni. Tunsin enää lopulta vain vihaa ja tavallaan myös sääliä.

Kerroin lähtemisestä rauhassa jutellen. Odotin hetkeä, jolloin tiesin Pekan olevan "rauhallisempi". Sanoin, että meidän on parempi erillään. En puhunut väkivallasta. En uskaltanut ottaa sitä siinä esille. Sanoin, että tunteet joita on ollut on muuttunut niin laimeaksi, että olisi väärin jatkaa seurustelua. Yllätyin siitä, kuinka rauhallisesti Pekka asian otti. Näin kyyneleiden valuvan hänen silmistään. Kannoin tavarani asuntomme tyhjään huoneeseen. Asuisin siinä niin kauan, kunnes pääsisin jatkamaan elämääni muualla. Heti alussa Pekka teki selväksi, että hänen väkivaltaisuudestaan ei puhuta kenellekkään. Eri huoneissa asuminen toimi. Pekka ei viihtynyt enää juurikaan kotona, eikä fyysistä väkivaltaa tuon jälkeen ollut.

Jo noin 6kk tuon suhteen päätyttyä elämääni asteli nykyinen mieheni. Sanotaan häntä nyt vaikka Roniksi. En etsinyt mitään suhdetta, en odottanut sen tapahtuvan vielä aikoihin. Olin ajatellut elää ja nauttia vapaudesta. Palaset vain alkoivat loksahdella paikalleen ja sitten se olikin menoa. :) En ole katunut päivääkään. Nyt voin sanoa oikeasti olevani onnellisempi, kuin koskaan aiemmin. Vieläkin välillä mietin, että saako kukaan olla näin onnellinen?! Rakastan niin paljon, ettei sitä voi sanoilla sanoa. Ilman Ronia mä en olisi tässä! <3

En usko, että Pekka tulee koskaan ymmärtämään millaiset jäljet se on jättänyt muhun. Niitä arpia ei tuosta vain pyyhitä pois. Osan arvista kannan mukanani hautaan saakka. Ne henkiset arvet satuttaa eniten. Mm. Yksi päivä kaupassa sovitin yhtä mekkoa, joka miellytti mua kovasti. Katsoin peiliin ja mieleen tuli sanat, joita tiedän, että Pekka olisi käyttänyt nähdessään minut tuo mekko päällä. Yritin olla ajattelematta, onnistumatta. Mekko jäi kauppaan. 

 

Väestöliiton sivuilta löytyy paljon juttua parisuhde väkivallasta. Tässä muutama juttu. Voisin allekirjoittaa ihan jokaisen.

 

- Väkivaltaisesta parisuhteesta ei ole helppo irrottautua. Väkivalta voi kestää vuosia, eikä nainen välttämättä koskaan lähde suhteesta. Syitä voivat olla häpeä, itsetunnon murentuminen, traumatisoituminen, huoli lapsista ja taloudellisesta toimeentulosta, puolison kontrolloivasta käytöksestä johtuva sosiaalinen eristyminen tai  auttamispaikkojen puuttuminen.

- Parisuhdeväkivalta tarkoittaa avio- tai avopuolison tekemää fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Myös niillä uhkaileminen on väkivaltaa. Väkivalta voi olla myös henkistä. Väkivalta on lain mukaan rangaistavaa, myös parisuhteessa.

- Parisuhdeväkivalta on paljon muutakin kuin lyömistä, potkimista, tönimistä tai kuristamista. Se on myös estämistä, erilaista uhkailua, valvontaa ja kaikenlaista liiallista kontrollia. Useimmiten parisuhdeväkivalta kestää vuosikausia ja pahenee vanhetessaan. Se on aina vallan käyttämistä toiseen ihmiseen.

- Siihen liittyy haitallisia luuloja kuten uhrin syyllistäminen tai se että väkivallan kohde on jotenkin ansainnut väkivaltaisen kohtelun tai provosoinut tekoon.

(http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhdevakivalta/)

 

Myös naistenlinja nettisivustolta löytyi muutama asia, josta saatte ehkä vastauksia kysymyksiinne. Tässäpä näitä:

- Ulkopuolisten voi olla vaikea ymmärtää, miksi nainen pysyy väkivaltaisessa suhteessa. Suhteesta lähteminenvoi vaikuttaa yksinkertaiselta ratkaisulta. Jos nainen ei jätä väkivaltaista miestä, saatetaan tilanteen jatkumista pitää naisen syynä. Näin ei kuitenkaan pitäisi ajatella. Jos ei ole itse kohdannut väkivaltaa läheisessä suhteessaan, on hyvin vaikea ymmärtää väkivallan aiheuttamia seurauksia.

- Huomioi, että väkivallasta voi aiheutua monenlaisia seurauksia. Esimerkiksi erilaiset ja nopeasti vaihtelevat tunnetilat – häpeä, syyllisyys, viha, avuttomuus ja pelko – ovat normaaleja reaktioita epänormaaliin tapahtumaan. Myös mm. eristyneisyyden ja erilaisuuden tunteet, keskittymisvaikeudet, univaikeudet, painajaisunet, lisääntynyt päihteiden käyttö ja vaikeudet ihmissuhteissa voivat olla väkivallan seurausvaikutuksia

Täältä lisää: https://www.naistenlinja.fi/binary/file/-/id/9/fid/14/

 

http://www.youtube.com/watch?v=Yb8r3ZZAQx4

 

 

 

tiistai, 5. marraskuu 2013

kelpaat kelle vaan

Olen saanut paljon yhteydenottoja näiden julkaistujen postausten myötä myös täysin tuntemattomilta henkilöiltä. Kiitos siitä. On ihanaa huomata, kuinka ihmiset välittää. En ole yksin. Ja kertoipa joku saaneen näistä apua omaan suhteeseensa. Hienoa.

Haluan sanoa kaikille saman asian kanssa painivalle, että älkää ikinä koskaan ottako vastaan minkäänlaista väkivaltaa. Älkää uskoko siihen, että kaikki muuttuu. Kaikki voi muuttua joksikin aikaa, mutta ihminen joka on kerran satuttanut, satuttaa vielä uudelleen. Henkinen väkivalta rikkoo sut sisäisesti. Itsetunto menee. Kenenkään ei tarvitse kestää sitä. Ei minkäänlaista väkivaltaa, vähättelemistä tai solvaamista.

Asian kauheuden on tajunnut vasta, kun on päässyt lopullisesti irti tuosta suhteesta. Kun on eri osoitteet. Olo on niin helpottunut, et sitä on vaikea kuvailla. Olen niin onnellinen, et arjen pienet asiat saa hymyn huulille. Arvostan elämää aivan eri tavalla. Aiemmin sitä vain toivoi, että päivä olisi jo ohi. Aika mateli. Pelkäsi.

Pekka otti yhteyttä. Kysyi kuulumisia. Miksi sitä kiinnostaa? Pekka väittää olevansa pahoillaan, katuu. Kuulemma ikävöi minua. Ahdistun, kun saan häneltä yhteydenottoja. Kaikki palaa mieleen. Mieheni avulla sain vastattua. Pyysin jättämään rauhaan, unohtamaan. Niin on vain helpompi, kun yhteydenottoja ei tule. Erinäisten asioiden kautta, on pakko olla jollakin tavoin kuitenkin vielä yhteyksissä. Onneksi ei päivittäin, ei edes viikoittain. Toivottavasti näistäkin päästäisiin eroon lähitulevaisuudessa ja voisi katkaista välit kokonaan. Vaihtaa numeroa. Unohtaa pysyvästi.

Joku kysyi ikävöinkö? Kaipaanko mitään? En. En todellakaan. Vaikka suhde oli pitkä, en tosiaan kaipaa mitään. En ikävöi. Ero oli helpotus. Ei millään tavalla vaikea asia.

Edessä on vielä pitkä toipumis prosessi. Aikaa se vie varmasti. Kehossani on jälkiä, jotka muistuttaa tuosta ajasta ikuisesti. Mä selviän. Haluan selvitä.

Itsetunto on vielä niin huono, että aina kun joku ihminen katsoo mua ajattelen hänen ajattelevan miten ruma olen, kuinka kauheat vaatteet mulla on, miten lihavalta näytän.. tms. Jokainen päivä on kuitenkin parempi. Peilistä minua katsoo jo ihan ok tyyppi. 

Alta löytyy biisi, josta olen saanut paljon voimaa näinä aikoina. Itkemättä tuota en voi kuunnella.

http://www.youtube.com/watch?v=k20h4hZ4Roc

 

 

 

 

 

perjantai, 1. marraskuu 2013

Miksi?

Aiemmassa postauksessa kerroin minuun kohdistuneesta parisuhde väkivallasta, jota koin aiemmassa suhteessani. Tänään raotan tuota maailmaa vähän lisää.

Edellisen postauksen jälkeen, tunsin suurta helpotusta. Olin vihdoin pystynyt nuo asiat kirjoittaa muiden nähtäville. Olin saanut niitä taas käsiteltyä. En ole tästä asiasta voinut puhua. En oikeastaan kellekkään. Nykyinen mieheni tietää. Kaikesta on vaikea puhua. Tunnen itseinhoa. Kuvittelen, että vika on minussa. Vaikkakin sen tajuan, että syytön minä siihen olen, että minua on kohdeltu niinkuin on kohdeltu. Silti. Häpeä, itseinho, viha, suru.. Ne on päällimmäisiä tunteita tätä asiaa käsitellessä.

Olkoon tämä ex-mies nimeltään vaikkapa Pekka.

Kun kuulumisiani kyseltiin, vastasin minulle kuuluvan hyvää. Vaikka olisi tehnyt mieli huutaa, että pelastakaa mut! Purin huulta, nielin kyyneleet. Esitin onnellista. Niinkuin minun oli käsketty tehdä. Pekka toi yhtenä päivänä kihlasormukset. Ne piti laittaa sormeen. Meidän piti näyttää muille, että kaikki on hyvin.

Muistan isäni kerran kysyneen kädessäni olleista mustelmista. Selitin kompuroineeni ja loukanneeni itseni. Tosiasiassa ne oli tullut Pekan käsistä. Kaulaani koristi kerran melkein koko kaulan kiertävä mustelma, joka tuli kuristaessa. Menetin silloin tajunikin hetkeksi. Pidin huivia kaulassa kunnes mustelmat ei enää näkynyt.

Keksin tekosyitä miksi en päässytkään viettämään sukujuhlia. Milloin olin kipeä, milloin minulla oli töitä.. Kuinka paljon olisinkaan halunnut viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa. Minun oli jäätävä kotiin. Minua uhkailtiin.

Nukahdin joka ilta itkien. Toivoin herääväni jostain muualta. Pelkäsin taas seuraavaa päivää.

Muistan kerran, kun tiskatessa kädestäni tippui lasi. Se oli Pekan mummolta saama perintölasi. Minun mielestä ihan tavallinen, ei mikään arvokas. Niitä oli meillä useita. Sirpaleita lattialta kerätessä tiesin kuulevani tästä. Ei aikaakaan, kun Pekka tuli keittiöön tiedustellen mikä hajosi. Ei kai vaan hänen astiansa. Pyysin anteeksi, että lasi oli luiskahtanut tiskatessa kädestäni ja hajonnut. Minut paiskattiin seinälle. Päätäni hakattiin betoniseinään. Muistan kuinka silmissä sumeni ja vajosin lattialle. Itkin, yritin huutaa apua. Suuni tukittiin. Pekka otti hajonneesta lasista palan, jolla veti molemmat jalkani auki. Jäin verta valuvana lattialle. Pekka lähti ovet paukkuen pihalle. Itkin, tärisin, olo tuntui niin voimattomalta, etten päässyt lattialta ylös. Näin, kuinka veri roiskusi jaloista ja kuinka päähän koski niin, että näkö sumeni. Arvet muistuttaa minua tästäkin luultavasti lopun ikääni.

Uhkasin monta kertaa lähteä tuosta suhteesta. Minua ei päästetty. Uhkauksia alkoi satelemaan, jos vain uskalsin sanoa lähteväni.

Tuli se päivä, kun uskalsin kantaa tavarani toiseen huoneeseen asunnossa. Sanoin asuvani siinä huoneessa, yksin, kunnes löydän asunnon. Tämän Pekka otti yllättävän hyvin. Mietin miksi en tehnyt näin jo aiemmin? Pelkäsin liikaa. Luulen. Sormuksen revin irti sormesta. Heitin menemään. Liikaa kamalia muistoja. Reilu puoli vuotta asuimme eri huoneissa. Pekka vietti suurimman osan ajasta pois kotoa.

Kamalinta oli se, etten tuon suhteen aikana uskaltanut puhua asiasta kenellekkään. Minun oli kestettävä se kaikki yksin. Minua oli kielletty puhumasta, jos puhuisin, tapahtuisi jotain niin kamalaa mitä en halua edes kuvitella. Oli parempi olla hiljaa. Ystävät lähtivät elämästäni. Juuri, kun heitä eniten tarvitsin. Mutta kukapa siinä olisi jaksanut mukana pysyä, kun ikinä en voinut ketään nähdä. En edes soitella. Aina oli joku selitys. Nyt muutamat ystävät, jotka ovat tästä eron jälkeen kuulleet, on taas mukana elämässäni. He ovat ihmetelleet, kuinka pystyin antamaan ulospäin niin hyvän kuvan siitä suhteesta. Miten pystyin kantamaan tämän kaiken sisälläni? yksin. Kukaan ei osannut epäillä mitään. Minun oli pakko. Ystäväni kokevat pahaa mieltä siitä, etteivät olleet auttamassa minua. Eivät he olisi voineet. Kuinka olisi, kun ei asiasta tienneet.

Tutustuin nykyiseen mieheeni. Heti ensi tapaamisella tunsin, kuinka hyvä ja turvallinen mun on olla. Tunsin mitä se on kun toinen oikeasti välittää. Siitä päivästä olemmekin olleet melkeimpä yhdessä. Kuten mieheni sanoi, se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Siinä oli sitä jotain, mitä kumpikaan ei ollut tuntenut aiemmin. Musta tuntui, kuin me oltais tunnettu aina. Välillä musta tuntuu oudolta, kun mies ehdottaa että näkisin ystäviä. Viettäisimme vaikka tyttöjen iltaa. Tai kun mun ei tarvitsekkaan selittää, miksi mulle soittaa joku toinen mies. Mä voin puhua kaikesta pelkäämättä, että mun päälle käydään. Oudolta tuntuu myös se, että kuulen toistuvasti mieheni kehuvan minua. Itsetuntoni alkaa nousta. Osaan nauttia elämästä. Se pistävä tunne, mikä mulla oli aiemmin jatkuvasti, on poissa. Nukahdan hymyillen, herään hymyillen. Odotan innolla seuraavaa päivää. Välillä mietin, saako kukaan olla näin onnellinen? Se kun herää toisen vierestä aamulla, ja toinen rutistaa ja kertoo rakastavansa. Se on uskomattoman ihanaa. Kaiken tämän kamalan jälkeen, mitä olen kokenut, olen saanut paljon parempaa mitä ikinä uskaltaisin toivoa.

 

 

keskiviikko, 30. lokakuu 2013

Parisuhde väkivalta

Kirjoittaminen on auttanut mua aiemmin käsittelemään asioita, joten miksipä en kokeilisi sitä nytkin. Ehkä tästä on apua myös jollekkin toiselle saman asian kanssa painivalle. Ainakin saan käsiteltyä itse näitä asioita kirjoittamalla niitä ylös.

En halua kirjoittaa omalla nimelläni, enkä myöskään muihin asiaan liittyvistä henkilöistä kirjoita nimellä.

Aiemmassa parisuhteessa olin parisuhdeväkivallan uhrina. Viimein pystyn sanomaan sen ääneen ja myöntämään jopa itselleni. Mut hajotettiin, revittiin rikki. Kirjaimellisesti. Niin sisältä kuin ulkoa. Itsetunto? Mikä se on? Se meni tuon suhteen myötä. Ehkä vielä joku päivä pystyn ajattelemaan itseni kauniina. Siihen on vielä matkaa, mutta uskon sen päivän tulevan. Helpottanut on. Anteeksi on annettu. Unohtaa en pysty koskaan.

Kaikenkaikkiaan olin tuossa suhteessa kuusi vuotta. Niimpä. Miten saatoin antaa kohdella itseäni sillätavoin niin pitkään? Miksi uskoin joka kerta siihen, että se ei enää toistuisi? Miksi annoin aina vaan kaiken anteeksi? Miksi? Se on kysymys, johon en löydä vastausta.

Ensimmäiset kaksi vuotta meillä meni hyvin. Tämä mies oli mun elämän ensimmäinen kunnon suhde. Olin vielä tuolloin hyvin nuori. Pikkuhiljaa mukaan alkoi hiipiä mustasukkaisuus miehen puolelta ihan mitättömistä asioista. Menemiset ja tulemiset mun oli kerrottava hyvin tarkkaan. Myös se kenen seurassa milloinkin olin. Jos puhelimeen en vastannut hänen soitettuaan tai viestiin vastaaminen kesti liian kauan, mun piti vakuuttaa ja uskotella että kaikki on hyvin. Tässä vaiheessa vielä fyysistä väkivaltaa ei ollut. En saanut tapailla kavereita ja tuttujani muuta kuin miehen luvalla. Menetin ystäviä.

Noin kaksi vuotta seurusteltuamme vietimme aikaa miehen vanhempien luona. Appivanhemmat oli viettämässä iltaa muualla. Paikalla oli meidän lisäksi vain miehen nuorimmat sisarukset. Mun puhelin soi. Poikapuolinen ystäväni soitti. En vastannut. Tiesin, ettei se kannattaisi. Mies huomasi kuitenkin puhelimeni soivan ja vaati saada tietää kuka soitti. Kerroin. Hetkessä mua raahattiin hiuksista vetämällä portaat ylös yläkertaan. Kännykkä hajotettiin. Paita revittiin riekaleiksi. Lattialla lojui hiustuppoja. En osannut itkeä, vaikka sattui. Yritin paeta huoneesta johon mut oli raahattu, mutta mut kiskottiin aina takaisin. Mun päälle syljettiin. Huora, läski, ruma oli sanoja jotka jäi mieleeni siitä illasta. Kun vihdoin pääsin livahtamaan huoneesta ja suuntasin kohti alakertaan meneviä rappusia, mut tönäistiin alas. Vierin portaat alas, pelko oli valtava. En osannut ajatella. Löysin miehen pikkusisarukset lukittautuneena vessaan alakertaan. Kaappasin heidät mukaan ja juostiin ulos. Juoksimme jonkin matkaa ja piilouduimme metsään. Muistan ajatelleeni et apua on saatava, en osannut kuitenkaan toimia. Yksi pikkusisaruksista soitti isälleen ja käski meidän mennä pihaan katsomaan onko mies vielä talossa, paikalla oli. Aseen kanssa ikkunassa. Miehen isä sanoi soittavansa poliisit ja käski meitä poistumaan kauemmaksi.

Tuntui ikuisuudelta, kun partio saapui. Vaikka siinä todellisuudessa ei ollut mennyt muutamaa minuuttia kauempaa. Meidät laitettiin poliisiautoon ja poliisit lähtivät etsimään miestä, usean partion voimin, luotiliiveihin varustautuneena.

Kun mies saatiin kiinni, hänet toimitettiin poliisiasemmalle. Jäin appivanhemmille yöksi. Sinä iltana oli hiljaista. Siihen huoneeseen, johon mut vietiin en pystynyt palata.

Seuraavana aamuna mut kutsuttiin kuulusteluun poliisiasemmalle. En vaatinut korvauksia. Vähättelin sitä tuskaa ja kipua. Hain miehen seuraavana päivänä asemmalta pois. Keskusteltiin. Hän sanoi saman minkä niin monta kertaa aiemminkin ja vielä tämän jälkeenkin, tällaista ei tapahtuisi enää koskaan. Hän ei tiennyt mikä häneen meni. Hän itki. Sanoi katuvansa. Lupasi muuttua ja hakea vaikka apua, jos vain en lähtisi. Uskoin, annoin anteeksi. Jatkettiin. Jälkeenpäin ajateltuna en tajua miten edes pystyin? Miten pystyin enää katsomaan silmiin ihmistä, jonka vuoksi olin menettää henkeni. Jonka vuoksi mun itsetunto oli laskenut laskemistaan.

Tämä kerta ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi. Tämän olen myöntänyt aiemmin vain yhdelle ihmiselle. Sen myöntäminen on vaikeaa. Koen häpeää ja itseinhoa. Vaikka ei minun kai tarvitsisi.

Poliisit on kutsuttu paikalle tämän tapahtuman jälkeen vielä neljä kertaa. Olen ollut seinää vasten veitsi kurkulla, päälleni on käyty keskellä kävelykatua (se tuntui nöyryyttävältä), minua on satutettu henkisesti, murheitani (kuten läheisen poismenon tuskaa) on vähätelty, tavaroitani hajotettu, menemisiä vahdittu, työntekoa rajoitettu.. Kaiken tämän jälkeen olen elossa.

En ala sen enempää tässä postauksessa ruotimaan näitä myöhempiä tapahtumia. Tämän kirjoittaminen oli minulle jo iso askel. Uskalsin kirjoittaa sen muille luettavaksi.

Tuon suhteen päättymisestä on jo jonkunaikaa. Sen suurempaa helpotusta en ole kokenut, kun painoin viimeisen kerran yhteisen asunnon ovemme kiinni ja päätin lähteä.

Uusi parisuhde on auttanut minua toipumaan. Uskon, että olen rakastettu ja että minusta välitetään. Yksipäivä peiliin katsoessa pystyin jo ajattelemaan, että olen ihan ok. Mä toivun. Uskon siihen. Uskon, että tulee se päivä, kun pystyn ajattelemaan itseni hyvänä ja kauniina ihmisenä. Nyt tiedän, millainen on onnellinen parisuhde. Nyt tiedän mitä se on kun rakastaa toista niin paljon, että sattuu!