Kirjoittaminen on auttanut mua aiemmin käsittelemään asioita, joten miksipä en kokeilisi sitä nytkin. Ehkä tästä on apua myös jollekkin toiselle saman asian kanssa painivalle. Ainakin saan käsiteltyä itse näitä asioita kirjoittamalla niitä ylös.

En halua kirjoittaa omalla nimelläni, enkä myöskään muihin asiaan liittyvistä henkilöistä kirjoita nimellä.

Aiemmassa parisuhteessa olin parisuhdeväkivallan uhrina. Viimein pystyn sanomaan sen ääneen ja myöntämään jopa itselleni. Mut hajotettiin, revittiin rikki. Kirjaimellisesti. Niin sisältä kuin ulkoa. Itsetunto? Mikä se on? Se meni tuon suhteen myötä. Ehkä vielä joku päivä pystyn ajattelemaan itseni kauniina. Siihen on vielä matkaa, mutta uskon sen päivän tulevan. Helpottanut on. Anteeksi on annettu. Unohtaa en pysty koskaan.

Kaikenkaikkiaan olin tuossa suhteessa kuusi vuotta. Niimpä. Miten saatoin antaa kohdella itseäni sillätavoin niin pitkään? Miksi uskoin joka kerta siihen, että se ei enää toistuisi? Miksi annoin aina vaan kaiken anteeksi? Miksi? Se on kysymys, johon en löydä vastausta.

Ensimmäiset kaksi vuotta meillä meni hyvin. Tämä mies oli mun elämän ensimmäinen kunnon suhde. Olin vielä tuolloin hyvin nuori. Pikkuhiljaa mukaan alkoi hiipiä mustasukkaisuus miehen puolelta ihan mitättömistä asioista. Menemiset ja tulemiset mun oli kerrottava hyvin tarkkaan. Myös se kenen seurassa milloinkin olin. Jos puhelimeen en vastannut hänen soitettuaan tai viestiin vastaaminen kesti liian kauan, mun piti vakuuttaa ja uskotella että kaikki on hyvin. Tässä vaiheessa vielä fyysistä väkivaltaa ei ollut. En saanut tapailla kavereita ja tuttujani muuta kuin miehen luvalla. Menetin ystäviä.

Noin kaksi vuotta seurusteltuamme vietimme aikaa miehen vanhempien luona. Appivanhemmat oli viettämässä iltaa muualla. Paikalla oli meidän lisäksi vain miehen nuorimmat sisarukset. Mun puhelin soi. Poikapuolinen ystäväni soitti. En vastannut. Tiesin, ettei se kannattaisi. Mies huomasi kuitenkin puhelimeni soivan ja vaati saada tietää kuka soitti. Kerroin. Hetkessä mua raahattiin hiuksista vetämällä portaat ylös yläkertaan. Kännykkä hajotettiin. Paita revittiin riekaleiksi. Lattialla lojui hiustuppoja. En osannut itkeä, vaikka sattui. Yritin paeta huoneesta johon mut oli raahattu, mutta mut kiskottiin aina takaisin. Mun päälle syljettiin. Huora, läski, ruma oli sanoja jotka jäi mieleeni siitä illasta. Kun vihdoin pääsin livahtamaan huoneesta ja suuntasin kohti alakertaan meneviä rappusia, mut tönäistiin alas. Vierin portaat alas, pelko oli valtava. En osannut ajatella. Löysin miehen pikkusisarukset lukittautuneena vessaan alakertaan. Kaappasin heidät mukaan ja juostiin ulos. Juoksimme jonkin matkaa ja piilouduimme metsään. Muistan ajatelleeni et apua on saatava, en osannut kuitenkaan toimia. Yksi pikkusisaruksista soitti isälleen ja käski meidän mennä pihaan katsomaan onko mies vielä talossa, paikalla oli. Aseen kanssa ikkunassa. Miehen isä sanoi soittavansa poliisit ja käski meitä poistumaan kauemmaksi.

Tuntui ikuisuudelta, kun partio saapui. Vaikka siinä todellisuudessa ei ollut mennyt muutamaa minuuttia kauempaa. Meidät laitettiin poliisiautoon ja poliisit lähtivät etsimään miestä, usean partion voimin, luotiliiveihin varustautuneena.

Kun mies saatiin kiinni, hänet toimitettiin poliisiasemmalle. Jäin appivanhemmille yöksi. Sinä iltana oli hiljaista. Siihen huoneeseen, johon mut vietiin en pystynyt palata.

Seuraavana aamuna mut kutsuttiin kuulusteluun poliisiasemmalle. En vaatinut korvauksia. Vähättelin sitä tuskaa ja kipua. Hain miehen seuraavana päivänä asemmalta pois. Keskusteltiin. Hän sanoi saman minkä niin monta kertaa aiemminkin ja vielä tämän jälkeenkin, tällaista ei tapahtuisi enää koskaan. Hän ei tiennyt mikä häneen meni. Hän itki. Sanoi katuvansa. Lupasi muuttua ja hakea vaikka apua, jos vain en lähtisi. Uskoin, annoin anteeksi. Jatkettiin. Jälkeenpäin ajateltuna en tajua miten edes pystyin? Miten pystyin enää katsomaan silmiin ihmistä, jonka vuoksi olin menettää henkeni. Jonka vuoksi mun itsetunto oli laskenut laskemistaan.

Tämä kerta ei kuitenkaan jäänyt viimeiseksi. Tämän olen myöntänyt aiemmin vain yhdelle ihmiselle. Sen myöntäminen on vaikeaa. Koen häpeää ja itseinhoa. Vaikka ei minun kai tarvitsisi.

Poliisit on kutsuttu paikalle tämän tapahtuman jälkeen vielä neljä kertaa. Olen ollut seinää vasten veitsi kurkulla, päälleni on käyty keskellä kävelykatua (se tuntui nöyryyttävältä), minua on satutettu henkisesti, murheitani (kuten läheisen poismenon tuskaa) on vähätelty, tavaroitani hajotettu, menemisiä vahdittu, työntekoa rajoitettu.. Kaiken tämän jälkeen olen elossa.

En ala sen enempää tässä postauksessa ruotimaan näitä myöhempiä tapahtumia. Tämän kirjoittaminen oli minulle jo iso askel. Uskalsin kirjoittaa sen muille luettavaksi.

Tuon suhteen päättymisestä on jo jonkunaikaa. Sen suurempaa helpotusta en ole kokenut, kun painoin viimeisen kerran yhteisen asunnon ovemme kiinni ja päätin lähteä.

Uusi parisuhde on auttanut minua toipumaan. Uskon, että olen rakastettu ja että minusta välitetään. Yksipäivä peiliin katsoessa pystyin jo ajattelemaan, että olen ihan ok. Mä toivun. Uskon siihen. Uskon, että tulee se päivä, kun pystyn ajattelemaan itseni hyvänä ja kauniina ihmisenä. Nyt tiedän, millainen on onnellinen parisuhde. Nyt tiedän mitä se on kun rakastaa toista niin paljon, että sattuu!