Aiemmassa postauksessa kerroin minuun kohdistuneesta parisuhde väkivallasta, jota koin aiemmassa suhteessani. Tänään raotan tuota maailmaa vähän lisää.

Edellisen postauksen jälkeen, tunsin suurta helpotusta. Olin vihdoin pystynyt nuo asiat kirjoittaa muiden nähtäville. Olin saanut niitä taas käsiteltyä. En ole tästä asiasta voinut puhua. En oikeastaan kellekkään. Nykyinen mieheni tietää. Kaikesta on vaikea puhua. Tunnen itseinhoa. Kuvittelen, että vika on minussa. Vaikkakin sen tajuan, että syytön minä siihen olen, että minua on kohdeltu niinkuin on kohdeltu. Silti. Häpeä, itseinho, viha, suru.. Ne on päällimmäisiä tunteita tätä asiaa käsitellessä.

Olkoon tämä ex-mies nimeltään vaikkapa Pekka.

Kun kuulumisiani kyseltiin, vastasin minulle kuuluvan hyvää. Vaikka olisi tehnyt mieli huutaa, että pelastakaa mut! Purin huulta, nielin kyyneleet. Esitin onnellista. Niinkuin minun oli käsketty tehdä. Pekka toi yhtenä päivänä kihlasormukset. Ne piti laittaa sormeen. Meidän piti näyttää muille, että kaikki on hyvin.

Muistan isäni kerran kysyneen kädessäni olleista mustelmista. Selitin kompuroineeni ja loukanneeni itseni. Tosiasiassa ne oli tullut Pekan käsistä. Kaulaani koristi kerran melkein koko kaulan kiertävä mustelma, joka tuli kuristaessa. Menetin silloin tajunikin hetkeksi. Pidin huivia kaulassa kunnes mustelmat ei enää näkynyt.

Keksin tekosyitä miksi en päässytkään viettämään sukujuhlia. Milloin olin kipeä, milloin minulla oli töitä.. Kuinka paljon olisinkaan halunnut viettää aikaa perheen ja ystävien kanssa. Minun oli jäätävä kotiin. Minua uhkailtiin.

Nukahdin joka ilta itkien. Toivoin herääväni jostain muualta. Pelkäsin taas seuraavaa päivää.

Muistan kerran, kun tiskatessa kädestäni tippui lasi. Se oli Pekan mummolta saama perintölasi. Minun mielestä ihan tavallinen, ei mikään arvokas. Niitä oli meillä useita. Sirpaleita lattialta kerätessä tiesin kuulevani tästä. Ei aikaakaan, kun Pekka tuli keittiöön tiedustellen mikä hajosi. Ei kai vaan hänen astiansa. Pyysin anteeksi, että lasi oli luiskahtanut tiskatessa kädestäni ja hajonnut. Minut paiskattiin seinälle. Päätäni hakattiin betoniseinään. Muistan kuinka silmissä sumeni ja vajosin lattialle. Itkin, yritin huutaa apua. Suuni tukittiin. Pekka otti hajonneesta lasista palan, jolla veti molemmat jalkani auki. Jäin verta valuvana lattialle. Pekka lähti ovet paukkuen pihalle. Itkin, tärisin, olo tuntui niin voimattomalta, etten päässyt lattialta ylös. Näin, kuinka veri roiskusi jaloista ja kuinka päähän koski niin, että näkö sumeni. Arvet muistuttaa minua tästäkin luultavasti lopun ikääni.

Uhkasin monta kertaa lähteä tuosta suhteesta. Minua ei päästetty. Uhkauksia alkoi satelemaan, jos vain uskalsin sanoa lähteväni.

Tuli se päivä, kun uskalsin kantaa tavarani toiseen huoneeseen asunnossa. Sanoin asuvani siinä huoneessa, yksin, kunnes löydän asunnon. Tämän Pekka otti yllättävän hyvin. Mietin miksi en tehnyt näin jo aiemmin? Pelkäsin liikaa. Luulen. Sormuksen revin irti sormesta. Heitin menemään. Liikaa kamalia muistoja. Reilu puoli vuotta asuimme eri huoneissa. Pekka vietti suurimman osan ajasta pois kotoa.

Kamalinta oli se, etten tuon suhteen aikana uskaltanut puhua asiasta kenellekkään. Minun oli kestettävä se kaikki yksin. Minua oli kielletty puhumasta, jos puhuisin, tapahtuisi jotain niin kamalaa mitä en halua edes kuvitella. Oli parempi olla hiljaa. Ystävät lähtivät elämästäni. Juuri, kun heitä eniten tarvitsin. Mutta kukapa siinä olisi jaksanut mukana pysyä, kun ikinä en voinut ketään nähdä. En edes soitella. Aina oli joku selitys. Nyt muutamat ystävät, jotka ovat tästä eron jälkeen kuulleet, on taas mukana elämässäni. He ovat ihmetelleet, kuinka pystyin antamaan ulospäin niin hyvän kuvan siitä suhteesta. Miten pystyin kantamaan tämän kaiken sisälläni? yksin. Kukaan ei osannut epäillä mitään. Minun oli pakko. Ystäväni kokevat pahaa mieltä siitä, etteivät olleet auttamassa minua. Eivät he olisi voineet. Kuinka olisi, kun ei asiasta tienneet.

Tutustuin nykyiseen mieheeni. Heti ensi tapaamisella tunsin, kuinka hyvä ja turvallinen mun on olla. Tunsin mitä se on kun toinen oikeasti välittää. Siitä päivästä olemmekin olleet melkeimpä yhdessä. Kuten mieheni sanoi, se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Siinä oli sitä jotain, mitä kumpikaan ei ollut tuntenut aiemmin. Musta tuntui, kuin me oltais tunnettu aina. Välillä musta tuntuu oudolta, kun mies ehdottaa että näkisin ystäviä. Viettäisimme vaikka tyttöjen iltaa. Tai kun mun ei tarvitsekkaan selittää, miksi mulle soittaa joku toinen mies. Mä voin puhua kaikesta pelkäämättä, että mun päälle käydään. Oudolta tuntuu myös se, että kuulen toistuvasti mieheni kehuvan minua. Itsetuntoni alkaa nousta. Osaan nauttia elämästä. Se pistävä tunne, mikä mulla oli aiemmin jatkuvasti, on poissa. Nukahdan hymyillen, herään hymyillen. Odotan innolla seuraavaa päivää. Välillä mietin, saako kukaan olla näin onnellinen? Se kun herää toisen vierestä aamulla, ja toinen rutistaa ja kertoo rakastavansa. Se on uskomattoman ihanaa. Kaiken tämän kamalan jälkeen, mitä olen kokenut, olen saanut paljon parempaa mitä ikinä uskaltaisin toivoa.